Demarit valitsivat puheenjohtajaksi odotetusti Antti Rinteen. Harvoin on nähty niin särmätön ja vaisu puheenjohtajakamppailu. Kukaan ehdokkaista ei ollut mitään mieltä. Tai oli tietenkin, mutteivät eri mieltä. Tai eivät poikenneet toisistaan. Koko puheenjohtajakamppanja oli silmälumetta. Rinne oli ainoa, josta voi ajatella pääministeriä tai valtiovarainministeriä. Keskusta voi nimittäin vielä kiilata demareiden ohi ja Sipilä uusii hallituskoaliition. Tuppurainen ja Harakka saattavat miettiä seuraavan hallituksen ministerikuvioita. Se olisi heille merkittävä saavutus. Siksi kannattaa pysytellä Rinteen kanssa väleissä.
Kisaan eivät olleet lähteneet mukaan veteraanipoliitikot. Muutokselle ei ollut puolueväen mielestä tilausta. Demarit taitavat luottaa värittömyyteen ja peesailla loppukauden hallituksen töppäilyjen varjossa. Antti Lindtman pesi itsenä ulos syksyllä. Kiuru teki sen samalla kertaa. Uusia varteenotettavia kasvoja ei ole löytynyt. Tuomioja ei ilmeisesti jaksa enää kisata. Heinäluoma miettii presidenttiehdokkuutta. Urpilainen tehnee samoin. Hän tuskin haluaa enää puheenjohtajaksi eli hiekkasäkiksi, presidenttiehdokkuus sen sijaan saattaa koukuttaa.
Toki seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä kosolti aikaa. Kevään kunnallisvaalit tuonevat demareille pientä glooriaa vaikkei sillä ole suurempaa merkitystä eduskunnan ja oppositiopolitiikan kannalta. Itseluottamusta voi toki tulla.
Jo pitkään isot puolueet ovat hioutuneet sisäsiisteiksi. Nyt kun perussuomalaisten särmiä on hiottu ministerikuntoon, on poliittinen elämä saanut ainoaa väriä hallituksen epäonnistuneista lakialoitteista. Hallitukset vaihtuvat, mutta politiikkaa jatkuu samoilla kuvioilla. Se on ehkä hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti