Paljon julkisuutta saanut Freddie Mercurystä ja Queen-yhtyeestä kertova elokuva on varmasti tekijöilleen kassamenestys. Hyvänä puolena elokuvassa on Queenin ja Mercuryn musiikki, joka sinänsä oli ja on legendaarista, taitavaa ja ainutuista rockia. Ei vähiten juuri Mercuryn upean lauluäänen takia. Hyvä puoli on myös tarina Mercurystä, joka sisältää paljon käänteitä, draamaa ja draaman aineksia.
Elokuvan heikkoja puolia ei ole vaikea löytää. Ehkä suurin puute on juuri näiden dramaattisten asioiden kevyehkö käsittely, tv-sarjoista tuttu pintapuolisuus. Vaatimaton dramaturgia, ohjaus ja näytteleminen. Pakistanilaisen Mercurin nimenvaihdos, muusikonura, avioliitto, homous, sairastuminen aidsiin. Siinä elementtejä, joita jokainen dramaturgi suorastaa kaipaa näytelmiin ja elokuviin. Tai sitten bändin jäsenten kemia, nousu maailman tähdiksi, kiertue-elämä, levyjen teko ja tuottaminen, hajoaminen, paluu yhteen. Periaatteessa kaikkea tätä on tarjolla, mutta sitä ei vaan osata tehdä syvällisesti tai sitten on haluttu päästä helpommalla. Ensi vuonna elokuvateattereihin tuleva Van Gogh filmatisointi on täysin tämän vastakohta. Siinäkin kyse on maailmanluokan taiteilijasta, mutta nyt asioihin on paneuduttu syvällisesti.
Kaikesta tästä huolimatta suosittelen elokuvan katsomista. Varsinkin, jos katsoja on elänyt 70-80 luvuilla. Nostalgia on liikuttavaa, vanhoja asioita muistuu mieleen. Esimerkiksi maailmanluokan Live Aid konsertti 13. heinäkuuta 1985. Meikäläiselläkin oli tippa linssissä, vaikken ollutkaan enää silloin kovin nuori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti