Tampereen elokuvajuhlat järjestetiin tänä vuonna 49. kerran. Kyse on lyhytelokuvien festivaalista. Kävimme perjantaina perinteisesti katsomassa yhden näytöksen kansainvälistä kilpailua. Kisa oli numeroltaa 9 ja aiheena Reunalla. Voin sanoa suoraan, etten ole ennen nähnyt rajuja elokuvia näillä juhlilla. Kaikki kuusi elokuvaa kuvasivat elämänne raskaita alueita, mutta hyvin eri tavoin. Selkeä reaktio oli, ettei näitä elokuvia voi verrata tai kilpailuttaa toisiaan vastaan. Kaikki olivat teknisesti taitavia ja omaperäisiä sekä tiivistunnelmaisesti pelkistettyjä tarinoita. Pieniä episodeja elämän raskaimmista hetkistä. Yhdessä elokuvassa pakolaisperhe tulee asumaan belgialaisperheeseen ja jättä lopulta nuoren tyttären perheeseen ja vanhemmat lähtevät pois. Toisessa elokuvassa ihmisen nahkat liikkuvat eri paikoissa. Kolmannessa näytetään koko ajan hikistä ja veristä miehen päätä. Samanaikaisesti seurataan poliisiradion keskustelua miehestä. Välillä kuuluu, kun mies hyökkää poliisin päälle. Mutta kuvassa ei näy mitää. Yhdessä elokuvassa irtolaisen oloiset pikkupojat kiertelevät hylätyissä junissa, tehtaissa ja hiekkalouhoksessa. Lopulta toinen pojista uppoaa juoksuhiekkaan. Yhdessä elokuvassa nainen kuvataan kadulla kiirehtimässä selkäpuolelta. Hän on menossa koe-esiintymään saadakseen näyttelijän hommia. Koko ajan hän puhuu puhelimessa huolehtien kotiin yksin jääneestä pojastaan. Kadulla alkaa mielenosoitus ja yhteenotto. Räjähdyspanos vie naisen kuulon, eikä hän kuule enää puhelimen soittoa. Yhdessä elokuvassa kuvataan hiljaisen oloista nuorta, joka on vankilassa. Välähdyksittäin kerrotaan rikoksen uusintalavastuksesta. Kaksi poikaa on ampunut, hakannut, pahoinpidellyt, tappanut raa-alla tavalla puistonpenkillä nukkuneen asunottoman alkoholistin.
Huh, huh. En pysty luonnehtimaan elokuvien ahdistavia tunnelmia. Silti en voi sanoa elokuvia mekityksettömiksi tai väkivallalla mässäilemiseksi. Niissä ei missään näytetty mitään väkivaltaista. Sen sijaan äänet ja tarinat kertoivat kaiken olennaisen. Piti tulla suoraan kotiin toipumaan puolitoistatuntisen esityksen jälkeen. Jollekin näistä varmaan tulee elokuvajuhlien palkinto, vaikka elokuvia on satamäärin. Niin intensiivisiä ja arjen realistisia kaikki elokuvat olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti