Demareitten taaperrus politiikan areenoilla jatkuu. Heinäluoman toinen kieltäytyminen presidenttiehdokkuudesta toi esiin ammottavan pulman. Ketään vakavasti otettavaa ehdokasta ei ole näköpiirissä. Menneisyyden kuviot ovat haihtuneet muistoina ilmaan. Koivisto, Ahtisaari ja Halonen kepittivät vastaehdokkaaansa ja siloittivat tiedä uudenlaiselle sosialidemokratialle. Nyt se kaikki on kadonnut. Hidas, mutta kädetön puheenjohtaja Rinne hapuilee yksin toivottomuuden suossa. Tarjolla on enää kakkosketjun ehdokkaita, joita harva edes tuntee.
Jälkiviisaana voi todeta, että demarit olisivat voineet ajoissa keväällä valita Niinistön tai Haaviston ehdokkaakseen. Kuten Tuomioja totesi, historiallisesti se ei olisi ollut mikään ennenäkemätön tempaus. Nyt näiden ehdokkainen kelkkaan kiipeäminen näyttää pakkorakoselta.
Toinen vaihtoehto olisi ollut nuoren naisehdokkaan valitseminen hyvissä ajoin ennen kesää. Kun Niinistö joka tapauksessa huudetaan pressaksi, olisi demareiden nuorella ehdokkaalla ollut hyvää aikaa politikoida, kiertää maakuntia ja tehdä itseään ja puoluettaan tunnetuksi. Nyt tällainen valinta johtaa lähinnä säälin tunteeseen ja samaiseen pakkorakoon.
Rinne on jo talvella onnistunut luomaan kuvan päättämättömästä oppositiojohtajasta ja hampaattomasta puolueesta. Ennestään nuoret ovat karttaneet hajuttomaksi ja mauttomaksi muuttunutta puoluetta. Puolueen kannatus on maannut eläköityneiden entisten ammattiyhdistysihmisten varassa.
Lisäväriä presidentinvaaleihin tuo samaan aikaan toteutettavat maakuntavaalit. Nyt näyttää, että demareiden jahkailu maksaa myös toisissa vaaleissa. Valitettavasti nykypolitiikassa pelataan paitsi sisällöllä ja henkilöillä, myös mielikuvilla. Sen myötä ääniä sataa isoja määriä kilpailijoiden laariin. Ärhäkkään oppositiopolitiikan eväät on syöty
Vanha sanonta pätee tässäkin: Sitä saa mitä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti