Kaiken kaikkiaan konsertti oli hieno kattaus Wigwamin musiikkia. Harmillista kyllä, en vieläkään
päässyt sinuiksi tähän musiikkiin. Periaatteessa kaikki toimi, muusikot olivat hyviä, mutta en päässyt sisälle sävellyksiin. Ne ovat ajalle tyypillistä progea, mutta jonkinlaista hippipehmoilua. Minä en vaan jaksa kuunnella. Välillä kuultiin mutkikas ja polveileva Pekka Pohjolan pitkä biisi. Se oli taattua pohjolaa, mutta mutta... Reckhardin kitarasoolot olivat huumaavia ja Pembroken ja Gustavsonin laulu toimi hyvin. Paras hetki minulle oli Mikko Rintasen rythm and blues-versio Pembroken biisistä. Hänen kauttaan huomasin, että nykypäivän musiikki on kiinnostavampaa kuin vanhojen herrojen
lämmittely. Soittajat olivat keskenään kovin vaisuja. Jukka Gusvasson toimi jonkinlaisen juontajana.
Usein hän puhui ablodien aikana tai mumisi jotain epäselvää mikkiin. Täysi katsomollinen yleisöä tykkäsi ja se oli varmasti palkitsevaa. Tampere-talo ei ollut mitenkään miellyttävä konserttipaikka tällaiselle konsertille. Seisominen ja tarjoilu olisi onnistunut esimerkiksi Pakkahuoneella klubityyliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti