Luin pitkästä aikaa kirjan. Viime syksyisen Tervon Loiri-kirjan jälkeen en ole lukenut mitään. Nyt luin. Vaimoni pyynnöstä. Hän halusi kuulla, mitä mieltä olen Tritonuksesta. Tässä tulee arvio tai ainakin kommentteja.
Ensimmäiseksi haluan antaa positiivista palautetta. Westö on erinomainen kirjoittaja. Hänen tekstinsä on helppolukuista ja tapahtumien osalta hyvin kuvailevaa. Hän on uurastanut valtavasti klassisen musiikin terminologian ja kapellimestareiden työnkuvan parissa. Valtavia määriä pieniä yksityiskohtia, joilla on ryyditetty päähenkilön ammattia ja siihen liittyviä elementtejä. Toiseksi Westö on paneutunut vanhenevan ja urallaan alamäkeen kääntyneen miehen tuntemuksiin, ajatuksiin ja syviin mielen kuvioihin. Psykologin silmä on väsymätön ja sen myötä ihmisen mielen maisemat ovat tärkeä osa koko kirjan kulkua.
Mietin alusta alkaen yhtä kysymystä. Miksi tämä kirja on kirjoitettu ? Mitä kirjailija haluaa sanoa lukijalle ? Ajattelin, että kyse on musiikkia rakastavan ihmisen oodista musiikin rikkauden puolesta. Sitten ajattelin, että kenties Westö haluaa päästä musiikin eliitin kaveriksi kirjan avulla. Nämä pohdinnat tulivat sen takia, etten löytänyt kirjan punaista lankaa. Vasta loppupuolella tajusin, että kenties tarkoitus olikin kertoa kirjailijan omasta elämän kaaresta. Taiteilijasta, jonka inspiraatio oli sammumassa. Ne yhdessä yksityiselämän menetyksien kanssa piinasivat elämää. Ehkäpä Westö itse on kapellimestari Brander, mutta myös naapuri Lindell. Edellisen elämä on ahdistavaa ja teoreettista. Jälkimmäisen käytännöllistä mutta myös hakevaa. Jälkimmäisen musiikkimaku lienee lähempänä oikean Westön musiikillista genreä.
Voisiko ajatella, että kirjan problematiikka koskettaisi meitä tavallisia ihmisiä ja erityisesti vanhenevia miehiä ? Oma kantani on, ettei. Meillä ei ole niin tinkimättömiä työn tason tavotteita kuin ehkä kirjan kuvaamalla kapellimestareilla. Toki kaikilla vanheneville ihmisillä on samanlaista pohdintaa elämän muuttumisesta. Westön päähenkilön huipulta vajoaminen noroilee alakuloisena ja ahdistavan virtana pitkin kirjaa.
Kaiken kaikkeaan aika puuduttava kirja. Valtava määrä terminologiaa, toistoja, pohdiskeluja, muistelua, ajatuksia, alakuloa. Rikas, mutta yksinäinen entinen suuruus. Kiinnostaako se ketään, ainakaan ellei kerrota oikeasti nimetystä henkilöstä.
Näin päättelin ja sen myötä annoin tuomioni. Tämä kirja koskettaa varmasti monia klassisen musiikin ystäviä, vanhenevia taiteilijamiehiä ja yleisesti sujuvasta kirjoittamisesta nauttivia lukijoita. Minuun tämä ei uponnut, ei myöskään vaimooni. Siitä huolimatta, ellei lue kirjaa, ei tiedä pitääkö siitä vai ei. Siksi aina kannattaa yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti