Lauantaina käytiin katsastamassa Porvoossa Suvisoitto-feativaali. Kyse on nuorten suomalaisten "villien ja vapaiden" klassisien musikiin ammattilaisten perustama festari. Eli Avantin festivaali. Kävimme kahdessa konsertissa peräjälkeen.
Ensimmäisessä konsertissa soitettiin uutta ja vanhaa. Avantin isoa orkesteria johti Lahden sinfoniaorkesterin kapellimestari Dima Slobodeniouk. Kuultiin ultramoderni säveltäjä ja sopraano Agata Zupanin teos Not I. Zuban itse esitti soolo-osuudet ja pieni hieman kamariorkesteria suurempi porukka komppasi. Teoksen teksti pohjautui Samuel Becketin tekstiin. Äänien ja sävelkulkujen vaihtelut sävyttivät teosta. Jotenkin kokonaisuus toi mieleen seiskytluvun nykymusiikin modernismin. Tekisi melkein sanoa, että kuullosti välillä hieman tekotaiteelliselta.
Toinen moderni teos oli festivaalien taiteellisen johtajan Lotta Wennäkosken teos Soie. Iso orkesteri soitti solistina huilisti Kersten McCall. Maailman parhaaksi orkesterikai tituleeratussa Amsterdamin Concertgebouwissa soittava McCall oli erinomainen solisti. Itse Wennäkosken teos oli myös hieno, herkkä ja monipolkuinen teos, jossa kuulin veden, tuulen ja auringon ääniä. Avantin orkka oli myös intensiivisesti mukana. Minulle tämä oli koko päivän ja illan parasta antia.
Konsertin toisella jaksolla esitettiin Tsaikovskin viides sinfonia. Nyt Avantin ja Slobodenioukin yhteistyö alkoi näyttää maagisia puoliaan. Tsaikovskin teos antoi orkalle ja kapulle siivet ja sitten mentiin. Vaikken itse ihan hirveästi innostukaan Tsaikovskin aika yllätyksettömästä sävelkerronnasta, oli esitys vahva ja paikoitellen upea.
Toisessa konsertissa Avanti orkesteri johtajanaan Anna-Maria Helsing ja solistinaan Emma Salokoski soitti ruotsalaisen Eva Dahlgrenin musiikkia. Salokosken omia kappaleita kuultiin myös muutama.
Anders Hillborgin Dahlgrenille säveltämää tuotantoa kuultiin valtaosa. Parhaiten soivat Salokosken
omat kappaleet. Niisä solistin ja orkesterin roolit vahvistivat toisiaan. Dahlgrenin hempeät
rakkauslaulut sortuivat turhan usein diskanttiäänien sekoitukseksi. Itse olin odottanut kuulevani vanhempaa Dahlgrenin tuotantoa, jossa intensiivinen, jopa raaan rosoinen tulkinta koskettaa ja kourii kuuntelijaa. Nyt oltiin hempeilyn tiellä. Tämä konsertti oli itselleni jonkinlaista viihteellistä liirumlaarumia, mutta neljänsadan hengen yleisö tykkäsi. Mikäs siinä. Tackar och pockar.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti