Maailmalla

Yhdysvallat tuhosi iranilaisen kenraalin Qassem Suleimanin drome-iskulla Bagdadin lentokentällä. Henkilö oli tarkasti valikoitu. Suleimani oli eräs Lähi-idän merkittävimpiä sotilashenkilöitä, joka nautti suurta arvonantoa monissa muissakin maissa. Yhdysvallat halusi näin näyttää, että Iran ei ole sen suosiossa ja sen liittolaisiakaan ei katsota hyvällä. On lähes selvää, että Yhdysvallat saa kokea merkittäviä kostotoimia. Iranin, Syyrian, Irakin ja näiden naapurimaiden sisällä on monenlaisia sotilaallisia ryhmiä, joilla on tätä varten ollut jo monenlaisia suunnitelmia. Aika kuluu ja jonain päivänä räjähtää. Pahinta on tässäkin siviilien joutuminen uhreiksi ja pelinappuloiksi ison riidn keskellä.

Yhdysvalloissa presidentti Trump saa näin uudenlaisen tilanteen aikaan. Nyt suurlähetystöissä ympäri maailman ollaan varuillaan ja turvallisuustasoja nostetaan. Näin ulkoinen uhka pelaa istuvan presidentin laariin. Näin saadaan kerättyä kansalaisia yhteen. Kotimaan erimielisyydet unohtuvat kun yhteinen viholainen uhkaa. Epäilemättä kyse ei ole pelkästään ulkopolitiikasta ja Iranin uhkaamisesta vaan myös tulevista presidentin vaaleista. Samaa ulkoista uhkaa käyttää myös Venäjän presidentti Putin. Ensin aiheutetaan kriisi, josta aiheutuu ulkoinen paine. Vanha taktiikka puree aina.

EU on uudistamassa maahanmuuttopolitiikkaansa. Asian on hiertänyt jo pitkään, mutta mitään uutta ei ole saatu aikaan. Maat ovat erimielisiä. Uhkana on suurta katastrofien pelko. Lähi-itä on edelleen ruutitynnyri. Turkin sisällä ja lähialueilla muhii iso pakolaisaalto, joka saattaa suuntautua Eurooppaan. Useat Välimeren maat ovat muutenkin kysymysmerkki. Sitä kautta saattaa tulla omia tai muiden maiden pakolaisia. Afrikassa tapahtuu jatkuvasti vallankaappauksia, sisällissotia ja maiden välisiä konflikteja. Ilmaston lämpenemisen on ennakoitu käynnistävän afrikkalaisten paon, kun kuivuus ja nälänhätä uhkaavat keski-Afrikkaa. Näiden uhkakuvien myötä EU yrittää taas kerran
löytää maahanmuuttoon punaisen langan. Eniten huolta on Kreikan, Italian, Ranskan ja Espanjan alueella. Yhdenä mutkana matkassa ovat entiset sosialistiset maat. Niissä populistiset hallitukset eivät
haluaisi jakaa eurooppalaista taakkaa edes yhden pakolaisen verran. Turkin kanssa on tehty diiliä pakolaisten liikkeiden ehkäisemiseksi. Tunisia, Egypti ja Algeria vaikuttavat tällä hetkellä rauhallisilta alueilta, mutta kuinka kauan. Libya on isoin kysymysmerkki. Jonkinlainen suoja ja jarru pitäisi saada eteläisistä Välimeren maista. Samoin tarvitaan yhteinen sopimus siitä, miten jaetaan katastrofimaista tulevien pakolaisten taakka. Totaalinen stoppi lienee mahdottomuus. Realisti pitää myös olla ja ymmärtää maahanmuutosta eniten kärsivien maiden tilanne.

Britanniasta kuuluu hyvin vähän. Vaalien jälkeen kaikki näyttää selvältä. Vai onko se tyyntä myrskyn edellä ? Konservatiivien vaalivoiton myötä Johnsonin hallitus vienee brexitin läpi määräaikaa 31.1. 2020 mennessä. Sen jälkeen alkaa vuoden kestävä sopimusneuvottelujen aika. Silloin hiotaan konkreettiset muodot EUn ja Britannian välisistä suhteista ja käytännöistä. Vaan mikä sopimus nyt brittiparlamentissa hyväksytään ? Onko se Johnssonin muokkaama sopimus, vai jokin aiempi sopimusluonnos ? Siitä ei ole puhuttu enää halaistua sanaa. Vuosien vitkuttelu ei ole johtanut mihinkään uuteen. Johnson on uhonnut panemalle EU:lle luun kurkkuun. Taitaa olla teatteria koko juttu. Sopimus on puitesopimus ja lähellä Teresa Mayn nevottelemaa alkuperäistä sopimusta. EU ei ainakaan ole ollut neuvottelemassa uutta diiliä.

Venäjä ja Ukraina ovat vaihdelleet sotavankeja. Jotain lähenemisen merkkejä on ilmassa. Toisaalta Putin kävi avaamassa junaradan Krimille. Öljytoimituksista saatiin kuitenkin sopimus maiden välille. Muutoksen tuulia olisi mukava odottaa, mutta jos jotain on tapahtumassa, on se pidetty hyvin julkisuudelta piilossa. Pieni uutinen kertoo Venäjän uhkaavan Valko-Venäjän öljy-ja maakaasun toimituksia. Samoja uutisia on kuultu kymmenen vuotta. Halvalla on Venäjä ennen myynyt, mutta nyt ei taas huvita. Valko-Venäjä on taas niskuroimassa, eikä isoveli yhtään tykkää. Näinhän alkoi Ukrainankin irtautuminen. Sitten ölyhanat pistettiin kiinni. Nähtäväksi jää, miten suuri
valkovenäläisten muutoshalut ovat. Irtautuminen isoveljen otteesta vaatii kovan veron ja epäonnistumisen riski on suuri. Presidentti Lukashenko on johtanut Valko-Venäjää 25 vuotta. Hän on tasapainoillut Venäjän kanssa ja pelannut öljyn ja maakaasun hinnoilla vuosikymmeniä. Nyt on otettu yhteyksiä Yhdysvaltoihin, EU:iin ja Kiinaan. Osa kansasta pelkää Lukasenkon myyvän maan pala
palalta Venäjälle. He haluaisivat vahvistaa itsenäisyyttä ja suuntautua länteen. Vajaan kymmenen miljoonan asukkaan Valko-Venäjä joutuu kuitenkin toteamaan realiteetit. Pieni maa on ja pysyy suuren Venäjän naapurina.