Jo toisen kerran Tampere jäi ilman haluamansa titteliä. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki oli Turku ja vuoden 2026 kulttuuripääkaupungiksi valittiin Oulu. Mikä vika Tampereessa on ? Miksei sitä valita kulttuuripääkaupungiksi ? Siihen voi löytyä muutama selitys.
Epäilemättä Tampere on Suomen vetovoimaisimpia kaupunkeja ja sen kulttuuritarjonta on laajaa ja monipuolista. Tampere on varmasti yksi Suomen kiinnostavimmista kulttuurikaupungeista. Tampere on teatterikaupunki, lätkäkaupunki, saunakaupunki, täältä löytyy Manserockia, mustaamakkaraa, kauppahallia, festivaaleja, museoita ja maailman parhaita näkötornin munkkeja. Mutta kun puhutaan eurooppalaisesta kaupungista, mikä on Tampereen erityinen vetovoima. Vastaan rehellisesti: en tiedä ! Savonlinnasta voi sanoa, että se on järvi-Suomen kesäkaupunki, joka tunnetaan Olavinlinnassa ja Oopperajuhlista. Oulu on Lapin ja Pohjolan portti, joka ilmentää pohjoisen ihmisten kulttuuria ja elintapoja. Tampereen selkeä profiili puuttuu. Euroopan kaupunkien kentässä Tampereelta löytyy valtaisa määrä tarjontaa, mutta puuttuu luonnetta, omaa kulttuuria.
Tarpeen kaupungin johto on vuosikymmeniä kehittänyt kaupungin vetovoimaisuutta yhteistyössä elinkeinoelämään kanssa. On luotu Tampereen yliopisto, TV 2, Pyynikin kesäteatteri, Särkänniemi, Ratinan stadioni, Tampere-talo, jne. Aikoinaan Kokoomuksen ja demareiden aseveliakseli käynnisti ja jälkipolvet ovat jatkaneet samaa linjaa. Nyt tehdään ratikkalinjoja, Uros Liveä, Tammelan stadionia, Hiedanrantaa ynnä muuta. Kulttuuriteollisuus on tuonut kaupunkiin kulttuurin ja tapahtumien kautta miljoonien verotuloja ja paikallisille yrityksille elinvoimaa. Kulttuuripääkaupungista on kuitenkin kyse eurooppalaisesta erityisominaisuuksia. Ainutlaatuisesta luonteesta. Se täältä puuttuu.
Pormestarina käynnistäisi uudenlaisen kulttuuritoiminnan. Merkittävien monumenttien ja fasiliteettien tiellä kannattaa jatkaa. Uusi näkökulma olisi kulttuurin ammattilaisten yhteys harrastajiin ja kulttuurin asiakkaisiin, paikallisiin toimijoihin. Kultturipääkaupunkihaaveiden sijaan kannattaa satsata oman väen voimavaroihin ja kehittää yhteistyötä sen pohjalta. Muutama esimerkki. Voisiko Taidemuseossa olla kerran vuodessa Hullut päivät ? Niissä 500 harrastajataiteilijaa saa vuosittain taulunsa näyttelyyn. Uusiin kirjastoihin ja kulttuuritaloihin näyttelytiloja harrastajille ja ammattilaisille. Voisivatko filharmonian soittajat käydä soittamassa ja kertomassa musiikista vaikka parittain kerran viikossa koululuokissa, päivähoidossa, vanhusten palvelutaloissa. Siitä kertoisi pari tuhatta kontaktia vuosittain. Mitä jos harrastajanäyttelijät kutsuttaisiin katsomaan ja kuuntelemaan jokaista kesken olevaa teatteriprojektia. Mitä ollaan tekemässä ja mikä on kesken. Voisivatko huippubändin ottaa hang around bändejä siipiensä suojaan ja neuvoa soittamisesta, laitteista, äänitteistä. Mitä jos Ilveksen nuori laitahyökkääjä neuvoo kaukalossa höntsäilevään junioria luistelemisen asennosta, laukauksista ja välineistä ! Jne, jne, jne jokaiselle alalle tanssista sirkukseen ja katutaiteesta pitsinnypläyksen oma toimenpideohjelma. Kaupunki voisi sijoittaa muutamia miljoonia siihen, että yhteistyö ammattilaisten ja kentän kanssa löytäisi hyödyllisiä ja kullekin alalle ominaisia yhteistyön muotoja. Asianomaiset voisivat ehdottaa tarpeellisten olosuhteiden kehittämisessä ja välineiden hankinnassa. Näin kulttuurin ammattilaiset saisivat lojaalia yleisöä ja harrastajat uutta tietoa ja näkökulmia omaan harrastukseen. Tässä voisi olla kulttuurin win-win hanke, jolla vahvistetaan omaa kenttä. Kultturipääkaupunkihakemukseen voitaisiin joskus kirjata ainutlaatuinen yhteistyö ammattilaisten ja kuntalaisten yhteistyössä. Eurooppalainen ihme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti