Kauppalehden kolumnisti Antti Lehmusvirta kirjoittaa särmikkäästi ilmastonvouhutuksesta. Hän pitää Pohjoismaiden ilmastovouhutusta isona vitsinä. Hän on tullut juuri Intiasta. Siellä kaikki on toisin. Meillä Pohjolassa ollaan trendikkäitä ilmastonsuojelun puolesta ja ilmaston lämpenemistä vastaan. Ihmiset välttävät lihansyöntia, kierrättävät jätteensä ja ajavat hybridiautoilla. Intian Delhissä elämä sujuu toisin. Loppumattoman pitkät hiilijunat vievät energiaa tehtaisiin, autot ajavat kuudella täpötäydellä kaistalla tupsuttaen päästöjä ilmaan ja ihmiset heittelevät roskat ympäri asuinaluetta niin, että ihmiset näyttävät asuvan kaatopaikkoilla.
Suomessa hiilidioksidipäästöt ovat vuodessa 56 miljoonaa tonnia. Päästöt laskevat vuosittain 6 %. Intiassa päästöt ovat 2,5 miljardia tonnia. Siis 2500 miljoonaa tonnia. Päästöt kasvavat 5 % vuosittain. Vuoteen 2020 mennessä Intian päästöt ylittävät 28 EU-maan päästöt.
Huomaan lukevani hengenheimolaisen ajatuksia. Olen jo pitkään ihmetellyt meikäläisten viherpiipertämistä. Eihän siinä sinänsä ole mitään vikaa. Meillä tehdään kierrätykselle ja oktaaneille jotain, koska elintasomme on niin korkea. Kokonaisuuden kannalta sillä ei ole suurempaa merkitystä Saamme toki hyvän mielen ja "oma tontti" on hoidettu. Toisin on useimmissa kehittyvissä maissa. Intia, Pakistan, Kiina, useat Afrikan ja Aasian maat kehittyvät täysin päinvastaiseen suuntaan. Myös niiden väkimäärä.
Mitä sitten pitäisi ajatella ja tehdä ? Ainakin huomio pitäisi suunnata sinne missä väestö ja päästöt kasvavat. Edistyneemmän kansainvälisen yhteisön ja vauraiden länsimaiden tulee suunnata kehitysapuja ja muita investointeja näihin maihin. Kansalaisjärjestöjen toimintoja ja projekteja pitää suunnata näihin pahimmille katastrofialueille. EU on jättiläisorganisaatio. Sen mittakaavan toimijoilla voi olla jonkinlaista vaikutusta näihin maihin. Ensiaskel on tietysti tiedon ja todellisen tilanteen kuvaaminen. Sillä voidaan saada ihmisiä ja valtioita liikkeelle. Mittakaava on valtaisa, joten tässä kamppailussa ei saada helppoja tuloksia. Elintason kasvaminen saattaa olla yksi keino. Se on ainakin meillä lisännyt huomiota ympäristöön. Kun omat tarpeet on ensin tyydytetty, sitten voidaan katsella ympäristöön.
Vihreä puolue toimii innokkaasti suuntaamalla paikallista ja kansallista politiikkaa erilaisiin
ympäristöasioihin. Luulisi, että siellä ymmärretään tämä kaksijakoisuus ja ilmastonsuojelun karmea
todellisuus. Siltä ei kuitenkaan näytä. Nämä cityvihreät tekevät ehdotuksia pyöräteiden ja ratikoiden
rakentamiseksi, metalli- ja pahvinkeräyspisteiden lisäämiseksi ja pihalintujen bongailun puolesta. Samaan aikaan ilmastosaasteiden tsunami kehittyvissä maissa kasvaa kasvamistaa. Se ei kuitenkaan näy tänne asti.
Ymmärrän jossakin määrin Linkolan jyrkkiä mietteitä. Hän sentää yritti jotain herätelläkseen ihmisiä tajuamaan kokonaistilannetta. Sen vaikutukset ovat jääneet kuitenkin keskustelun tasolle. Elintason juna kulkeen eteenpäin ja me nautimme sen maisemista.
Olen itse tässä asiassa aika kyyninen ja jollakin tavoin nostanut kädet pystyyn. Ympäristötietoisuus on suuressa määrin kasvanut, mutta se suuntautuu kohteisiin, jotka ovat kohtuullisen hyvässä kuosissa. Tervehdin ilotta tätä Kauppalehden Antti Lehmusvirran juttua. Siinä asiat on nähty todellisessa valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti