Zimbabwen presidentti Mugaben viimeisiä vallassaolopäiviä on seurattu ympäri maailman. Välillä armeija on ottanut vallan välillä Mugabe on erotettu. Sitten taas Mugabe on kotiarestissa tai puhumassa telkussa. Mitään eroilmoitusta ei ole kuitenkaan kuulunut. Afrikkalainen presidentti alkaa olla 93- vuotiaana tekemässä maailman ikäennätystä. Mutta miksi pitkäaikaiset diktaattorit näyttävät mieluummin ajavan itsensä umpikujaan kuin luopuvan vallasta ? Miksi niin usein diktaattori on valmis kuolemaan kuin antautuvan uudenmajan edessä ? Esimerkkejä on lukuisia. Toisen maailmansodan Euroopassa heitä oli monia. Hitler, Stalin, Mussolini, Ceaucescu, Tito, Hoxha, Espanjalla Franco ja Portugalilla Salazar. Väli-Amerikassa heitä on ollut useita: Duvalier, Noriega, Pinochet. Valko-Venäjää johtaa edelleen Lukashenko. Meilläkin oli Kekkonen. Mikseivät he halunneet luopua vallasta hyvän sään aikaan ?
Tekijöitä on varmasti monia. Diktaattoriksi ei ajauduta vaan siihen valikoituvat vallanhaluiset ja häikäilemättömät ihmiset. Luonne pitää olla riittävän narsistinen, muuten ei pysty hallitsemaan. Diktaattorin hommiin kuuluu raivata vastajat tieltään. Sen jälkeen hänet ympäröivät lakeijat, jotka vahvistavat vääristyvää kuvaa.
Varmasti häikäilemättömiä poliitikkoja on paljon. Kaikista ei kuitenkaan tule diktaattoreita. Lopulta vastustajien kaikkoaminen ja korvaaminen lojaaleilla hännystelijöillä saattaa diktaattorin väärälle tielle. Hän alkaa itse uskomaan olevansa ainutlaatuinen ehkä jopa jumalaisen kaikkivaltias henkilö. Valistuneet diktaattorit ymmärtävät opposition rakentavan roolin. Kun oppositio koettelee, on mahdollista parantaa johtamista ja saada uusia näkökulmia. Diktaattori haluaa kuulla vain omien asioiden läpimenosta ja kehittämisestä. Poikkipuoliset ehdotukset on torpattava. Tulee eräänlainen vauhtisokeus ja kaikkivoipaisuus.
Sen jälkeen diktaattorin hommissa alkaa seesteisempi kausi. Eräänlainen diktatoorinen harmonia. Ympäristö, muut poliitikot, kansalaiset ja viranomaiset oppivat diktaattorin tavoille. Toki diktatuurissa on myös hyvää. Kun yksi johtaa, muiden ei tarvitse ajatella. Sitäpaitsi kaikki ihmiset eivät välitä kuka on johtajana. Ihmiset haluavat elää omaa elämäänsä. Elämälle on diktaattorin ja hänen siipeilijöiden luomat pelisäännöt. Jos niitä vastaan rikkoo, saa rangaistuksen. Aina on diktatuurin vastustajia ja kilpailijoita, jotka uskaltavat uhmata pelisääntöjä.
Taitavat diktaattorit luovat ulkoista uhkaa. Sen avulla kansakunta on mahdollista saada yhtenäiseksi diktaattorin taakse. Hän ikäänkuin suojelee ulkopuoliselta viholliselta. Tätä kauhukuvaa vahvistetaan aina kun sisäinen jakautuminen tai ristiriidat uhkaavat. Tärä peliä on mahdollista jatkaa vuosikausia.
Lopulta kuitenkin koittaa totuuden hetki. Usein pitkäaikainen diktatuuri ajaa talouden hunningolle. Tai sitten muuten ympäröivä yhteiskunta ajaa ohi. Diktaattori on alkanut elämään omaa toive-elämäänsä, eikä huomaa tai saa tietoa ympäristön muuttumisesta. Vastustajat ovat saaneet kasvaa huomaamattomasti. Tai sitten vastustajiksi on tullut omien lakeijoiden joukko, armeija.
Loppu on usein karu. Diktaattori ei pysty muuttumaan. Hän ei tiedä miten elää ilman valtaa. Vallanvaihtuminen on nöyryytys. Korkea ikä hämärtää vielä enemmänmkykyä käsitellä todellisuutta. Monien diktaattorien ainoa vaihtoehto on kuolema. Sairaus saattaa "pelastaa" diktaattorin kohtalon. Syrjään siirtyviä diktaattoreita ei ole paljon. Kuollaan mieluummin saappaat jalassa ikään kuin oman asian puolesta. Se onkin tavallaan totta, sillä asiat, joita diktaattorit ajavat ovat mitä suuremmassa määrin heidän omiaan.
Voimakkaan diktaattorin jälkeen voi olla kuitenkin kaoottista. Kun on totuttu yksinvaltaan, on demokratiaan oppiminen hidasta. Joissakin maissa on diktatuurin tai yksinvallan historia ja perinne. Tuntuu vähintäänkin epätodelliselta, että Venäjälle tai Pohjois-Koreaan tulisi yksinvallan jälkeen demokratia. Toisaalta yksinvaltius voi tasoittaa tietä myöhemmin tulevalle kansanvallalle. Ei enää koskaan yksinvaltaa ! Demokratia on siitä hankala leikki, ettei siihen voi hypätä. Kansan ja poliitikkojen on kehityttävä ja hyväksyttävä erilaiset mielipiteet ja edut. Niiden kautta voi löytyä yhteistä kansallista etua. Se on myös parasta lääkettä ehkäistä diktatuurin syntymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti