Martin Scorsesen tekemä dokumenttielokuva kertoo The Band-yhtyeen ja erityisesti kitaristi/säveltäjä Robbie Robertsonin version yhtyeen tarinasta. Maailman luokan bändi eli huippukautensa 70-luvun puolivälissä. Se tunnettiin myös Bob Dylanin taustabändinä, mutta se oli myös oman tyylisen americano musiikin airut.
The Band jäsenet: Robbie Robertson, Devon Helm, Rick Danko, Rickhard Manuel ja Garth Hudson. Heistä elossa ovat enää Robertson ja Hudson. Manuel teki itsemurhan 1986, Danko kuoli sydänkohtaukseen 1999 ja Helm kuoli syöpään 2012.
The Band tunnetaan hiteistään the Weight, the Night they drove old dixie down, Stage fright, Up on the gripple creek, Rag mamma rag, Across the great divine, the Shape i’m in, I shall ne released. Bändin tyyliä kutsutaan nimellä Americano. Se on sekoitus delta-bluesia, countrya ja rockia. Hieman alakuloinen, mollivoittoinen musiikki yhdistyi runollisiin teksteihin. Jotkut ovat pitäneen kappaleiden sanoituksia omina itsenäisinä kirjallisina taideteoksina. The Bandin tyyli on ollut aina vahvasti omintakeinen, joista vaikutteita ovat ahmineet lukuisat muut artistit. Suomessa the Band ei noussut koskaan suuren huomion kohteeksi. Ehkä siksi, ettei bändi käynyt koskaan Suomessa.
Bandin tarina on aika tyypillinen tarina ryysyistä rikkauteen ja sieltä takaisin. Ronnie Hawkings and the Hawks soitteli viisikymmenluvun lopulla rockabillyä. Devon Helm soitti bändissä rumpuja. Pikkuhiljaa siihen löytyi uusia soittajia. Heistä tuli myöhemmin the Band. The Hawks oli bändin ensimmäinen nimi. Hawkinsin lopetettua, bändi soitteli Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Se teki mm. kiertueen Bob Dylanin kanssa. Dylanin oli kuuluisa folklaulaja, joka muutti tyylinsä rockiin. Yleisö buuasi Dylanille ja Hawkseille joka paikassa Amerikassa ja Euroopassa. 60- luvun lopulla bändi hankki talon Woodstockista ja paneutui porukalla musiikin tekemiseen. Syntyi albumi Music from the Big Pink. Nimi tulee vaaleanpunaisesta talosta, jossa jäsenet asuivat ja tekivät musiikkia. Sen myötä ura lähti nousuun. The Band-nimi keksittiin, kun paikalliset puhuivat heistä tällä nimellä, the Band. Seurasi uusia levyjä, suosio ryöpsähti valtavaksi 70-luvun alussa. Uusi maailmankiertuekin tehtiin Dylanin kanssa ja se teki bändistä Dylanin taustabändin. Tosiasiassa suosio alkoi olla molemmilla samaa luokkaa. Mutta menestyksellä oli myös kääntöpuolensa. 70-luvun menestys alkoi syödä veljien yhteisöllisyyttä. Huumeet ja raskaat kiertueet johtivat lopulta vuonna 1976 viimeiseen konserttiin the Last Waltz, jonka Martin Scorsesen kuvasi elokuvaksi. Tarkoitus oli lähteä tauolle, mutta Robertsonin mukaan kukaan ei muistanut enää palata.
Dokumentti pureutuu perusteellisesti bändin elinaikana, myös aikaan jolloin bändi oli the Hawks. Myös Robertsonin näkökulma on vahvasti filmissä mukana. Välillä suorastaan ärsyttää hänen amerikkalaistyyliset ylisanansa. Robertsonin tarina ei välttämättä ole ainoa totuus, mutta elämässä myöhemminkin menestynyt Robertson antaa menneisyydestä positiivisen kuvan. Joka tapauksessa dokumentti on hieno ajankuva ja kuvaus nuorista miehistä, joista tuli veljiä. Eräänlainen kaari viattomuuden vuosista kovaan bisnekseen. Helm alkoi bändin lopetettua syyttämään Robertsonia kaikkien tekijänoikeustulojen kahmimisesta. Sekin on kovin yleistä huippubändin elämänkaarissa. Sanoittajille ja säveltäjille ropisee royalteja ja muut jäävät lehdelle soittelemaan tyhjätaskuina. Vika on järjestelmässä ei bändikemiassa.
Scorsesen ja Robertsonin tarinan nimi sattuu oleman myös Robertsonin uusimman biisin nimi. Siksi dokumentin tarkoituksen aitoudesta voi olla montaa mieltä. Itse Robetson esiintyy tyypillisenä amerikkalaisena musiikin businesmiehenä ja suurentelijana. Itsensä ja the Bandin osalta. Toivottavasti dokumentti saadaan joskus Teemalle tai yleensä jollekin maksuttomalla kanavalle.
Once were brothers sisältää paljon mielenkiintoista aineistoa, ainakin ihmisille, joita kiinnostaa rockin kulta-aika 1965-1975. The Band oli osa sitä ilotulitusta. Se oli aikaa, jolloin ainoa suuri genre oli genrettömyys. Kaikki kukat saivat kukkia. Oih, herkistyn itsekin nuoruuden nostalgiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti