Vuonna 2005 lähdin Valkeakoskelta Tampereelle uusiin tehtäviin. Sain läksiäislahjaksi lahjakortin. Päätin liittyä Asicksen juoksutalliin eli hankin lahjakortilla heidän juoksukenkänsä. Ratkaisu oli enemmän kuin hyvä. Vedin kengillä treenit ja lenkit. Paras saavukseni oli Valkeakoskelta Sääksmäelle ja takaisin. Yhteensä 14 km. Välineet kestivät peräti 11 vuotta. Sitten juoksukengät alkoivat tulla tiensä päähän. Apu löytyi läheltä. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen puolisoni, halusi välttämättä sponsoroida uuden kaluston. Päädyin uudelleen Asickseen. Uudet menopelit olivat gore-tex käsitellyt. Niillä saattoi hölkätä ja kävellä kesät talvet, sateet ja poudat. Hyvät nekin olivat, mutta viime syksynä tekstiili alkoi hajoamaan kengän päältä. Neljä vuotta eli yli puolet vähemmän kuin edeltäjänsä. Pohjat olivat lujaa geeliä, mutta päälle tuli isoja taitosreikiä. Kenkä ei pitänyt enää vettä sadekelillä. Päätin marssia norjalaiseen XXL-liikkeeseen, sillä he julistivat tarjoavansa mahtavia alennuksia kaiken maailman välttämättömille tavaroille.
Paikan päällä huomasin jutun jujun. Muutamat juoksukengän olivat tarjouksessa, mutta suurin osa oli normaalihintaisia. Ne maksoivat päälle satasen pari. Löysin kuitenkin edulliset ja jalkaan sopivat juoksukengät. Nike, hinta 60 € ja väri kirkkaan punainen. Sovittelin kokoja ja 42,5 numero oli sopiva. Puoli numeroa pienemmät olivat tiukat, vaikka jalkani on kokoa 41. Lopulta päätin ottaa nämä kokoa neljäkaksi ja puoli juoksukengät. Otin vielä päälle suojakäsittelyn, joka maksoi 3,80 €. Näin minusta tuli Niken tallin juoksija. Illalla laitoin uuden uutukaist kengät jalkaan ja läksin kauppaan. Samalla heitin kenkälaatikon roskikseen. Kuitin heitin laatikon mukana. Kengät tutuivat heti kättelyssä oudon isoilta. Selvästi varpaiden kohdalla oli paljon tilaa. Aivan liian paljon. Ajattelin sen kuuluvan asiaan.
Aamulla lenkille lähdettäessä katsoin uusien lenkkareiden numeroa kengän sisältä. Koko oli 44,5. Olin ottanut hyllystä kaksi numeroa liian isot kengät. Nyt otti pannuun. Minulla ei ollut kuittiakaan, kun olin heittänyt sen laatikon mukana roskiin. Kävin katsomassa jätesäiliöstä kenkälaatikkoa. Siellä se makasi parin metrin syvyydessä. Apina on älykäs, sillä se keksii apuvälineitä saadakseen banaanin puusta. Niin minäkin. Kahdella haravalla sain ongittua laatikon roskiksesta. Kuittikin oli tallella. Ei muuta kun takaisin Kalevaan ja norjalaiseen kauppaan. Siellä vaihto sujui kitkatta. Sain vielä pintakäsittelynkin uusiin kenkiin. Loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt olen Niken mies ja punaisten lenkkareiden onnellinen omistaja. Ei muuta kun baanalle. Vaimo tosin epäili, että naispuoliset lenkkeilijät saattavat ottaa kontaktia uusien, punaisten juoksukenkien varjolla. Sanoin ettei se minua haittaa sillä olenhan nyt Niken miehiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti